EijaDanielaa

Muutamia vuosia takaperin en ajatellut olevani rohkea, itseasiassa ajattelin että sana rohkea tarkoittaa samaa kuin uhkarohkea. Nyt ajan myötä olen myös ymmärtänyt sen olevan ihan eri asia. Ja nykyään pidän itseänikin rohkeana. Mun mielestä rohkeus on sitä, että uskaltaa olla aidosti sitä mitä on. Olla välittämästä muiden mielipiteistä pätkääkään, uskaltaa elää niinkuin haluaa, tavoitella unelmiaan, puolustaa kiusattuja ja syrjittyjä, tuoda oma mielipiteensä muidenkin ilmoille. Myös omien virheidensä myöntämistä. Olen rohkea, koska olen pystynyt antamaan anteeksi niille, jotka on mulle tehny väärin ja oon seurannut unelmiani ja tehnyt vaikeita päätöksiä niiden eteen ja nämä päätökset johdattivat minut nyt asumaan Tampereelle kolmeksi vuodeksi.

Toisille rohkea teko voi olla kieltäytyminen jostain asiasta, esimerkiksi päihteistä. Toisille se voi olla anteeksiantaminen, kuten minulla oli tai irtipäästäminen. Meillä kaikilla on asioita, joita jännitämme ja pelkäämme. Mutta mistä minä löysin rohkeuden, kun tarvitsin sitä? Itse löydän sen rukoilemalla ja lukemalla Raamattua. Luotan Jumalan hyvyyteen ja siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Myös optimistinen elämänasenne auttaa paljon.

Emme valitettavasti voi tietää mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan, mutta meidän pitää ottaa vain siitä selvää ja elettävä elämää. Rohkeus on valinta, jonka voit vain itse valita.

Haluan sanoo vielä, että vatii rohkeutta tehdä eri lailla kuin massat, se vaatii uskallusta, olla ylpeesti erilainen. Jokainen meistä on uniikki, joten miksi emme me voisi korostaa omaa persoonallisuuttamme? – ne ovat vain plussaa, eikä sitä pitäisi muuttaa.

– Eija

Ps. Tässä vielä muutama Raamatun paikka, jotka ovat antaneet mulle lisää voimaa ja rohkeutta

• 5.Moos. 31:6
• Ps. 31:25
• Jes. 43:2

Olen muutaman päivän ajan katsonut tuota ylenpänä olevaa kuvaa. Näytän mielestäni aidosti onnelliselta tuossa kuvassa. Ja sitä silloin olinkin.                                                         Moni asia, joita olen salaa toivonut on toteutunut viime aikoina ja sen olen huomannut kun olen lopettanut valittamisen. Olen iloinen, sillä ajatukset kulkee paljon paljon paremmin. Oon myös levännyt viime aikoina kunnolla. Moni asia tuntui kunnon taakalta aiemmin, ja suurin osa niistäkin asioista olivatkin niinsanottua arkielämää. Mulle on välillä jäänyt valvomisesta kamala levy päälle. Epäilisin kuormittavimman asian olevan unenpuute! Musta on aivan ihanaa, että voin ajatella muutakin kuin mitä asioita mulla on vielä tekemättä.

Vähän aikaa sitten mulla tuli vastaan lause:  ”Lopeta itsesi ruoskinta! Olet keskeneräinen ja valmistut vähän kerrallaan, et kerralla! ” Mun pitää hokee tota lausetta joka päivä itelleni. Myönnän olevani aina väilillä epätäydellisyyden tavoittelija. Toi lause kuitenkin pitää niin paikkaansa. Oon vasta hiljattain tajunnut, että minä, sinä, me kaikki olemme olemme keskeneräisiä halusit sitä tai et.

Me opimme uusia asioita muista ihmisistä, mutta myös opimme niitä itsestämmekin. Se mitä mieltä olin vaikka tänään, voi olla myöhemmin jotin aivan muuta.  Se juuri sitä kehittymistä, jota minä toivoisin ihan joka ikiseltä. Meidän tulisi olla ylpeitä siitä  mite me teemme, sillä ihan jokaisella työllä ja taidolla ihan oma merkityksensä ja tarkoituksensa. Oletpa sitten yksinhuoltaja tai professori.

Koko maailmassa kannattaa lopettaa muiden muiden ihmisten miellyttäminen ja tehdä niitä juttuja, joista oikeasti saa kunnon kicksit. Fakta on se, ettet kaikkia voi miellyttää, vaikka sitä kuinka haluaisi. Mä en halua miellyttää muita, haluaisin heidän tykkäävän minusta ainoastaan oman itseni takia, enkä sen että musta tykkätäisiin, kun olisin feikki ja miellyttämällä muita ihmisiä.

Mä rakastan kirjoittaa tänne mun blogiin juuri niistä aiheista ja asioista, jotka ovat erityisen lähellä mun sydäntäni ja joista olen aidosti ja oikeasti kiinnostunut. Muuten se tuntuisikin pakkopullalta.

-Eija

Oikein hyvää päivää! Oletko virkeä ja nukuitko hyvin? Mikä fiilis sinulla on juuri nyt? Tiedäthän olevasi kaunis? Nyt toivon juuri sinun ymmärtävän tämän mitä olen sinulle sanomassa.

Maailmassa on aivan liikaa paineita, paineita suorittaa, olla superhyper ihminen ja ennen kaikkea näyttää hyvältä. On niin paljon ”rasioita” joihin ihmisen voi luokitella ja myös on määritteitä, millä voi itseään kuvailla. Myönnän sen olevan rankkaa.                         Se ajaa vain yhä usemamman ja useamman uupumiseen tavalla tai toisella, kun pitäisi pitää huolta omasta henkisestä- ja fyysisestä kunnosta, olla läheisten kanssa, kehittyä ihmisenä, mutta kaiken tuon lisäksi muistaa rauhoittua.

Epäilen ja tiedän, ettet halua kuulua yhteenkään rasiaan, etkä myöskään olla superhyper ihminen, joka kaikkeen kykenevä.  Haluaisit vain irrottaa otteen, antautua ja kaatua sänkyyn. Mutta et kuitenkaan sitä tee, koska pelkäät ettet kestäisi sitä, mitä tulisit kohtaamaan jos vain päästäisit irti. Koet niin, että sinulla pitää olla kontrolli, kun tuntuu, että koko maailma elää oman aikataulunsa mukaan. Ja on liian monta asiaa meneillään, haluaisit pystyväsi kontrolloimaan, edes yhtä asiaa. Nimittäin itseäsi. Olet huonolla tuulella, suutut helposti ja ilman syytä. Se ei ole elämää…

Nyt on aika päästää irti.                                                                                                                     Nyt on sinun aikasi kohdata ne lukot, haavat ja tunteet, joita yrität aina jatkuvasti paeta. Nyt sun pitää kaatua, että joskus voit nousta ylös ja jatkaa eteenpäin.

Minä lupaan olla tässä, sua varten ja kuunnella. Antaa sulle mun käden ja ottaa vastaan, kaiken sen mitä sanoa haluat. Tai jos on niin että et halua puhua, voit vain olla ja hengittää. Painaa pään mun olkapäähän ja itkeä. Mä lupaan rutistaa sua niin pitkään, että kipu helpottaa. Mä oon tässä aina ja ikuisesti, koska tiedätkös mitä? Jonakin päivänä, se kipu tulee helpotamaan. Ei ehkä huomenna tai viikon tai kuukaudenkaan päästä, mutta se tulee helpottamaan jonain päivänä. Jonain päivänä sä opit näkemään sen, että olet kerrassaan upea ihminen, että olet ainutlaatuinen ja kaunis, että sun ympärillä on ihmisiä, jotka aidosti välittävät ja eivät ikinä jättäisi sua yksin.

Opit ennenkaikkea rakastamaan itseäsi ja ymmärrät olevasi itsesi paras kuuntelija, lohduttaja ja tsemppari. Olet oikea itsesi tuntija ja henkilökohtainen hyvinvointivalmentaja.. Olet itsesi parasystävä. ja se, jos mikä on tavoittelemisen arvoinen asia.

Kirjoitin tämän tekstin lähinnä itselleni. Menetin äskettäin itselleni tärkeän henkilön ja tämä teksti auttaa käsittelemään tunteeni. Toivon sen auttavan myös jotain teistä… Ennen tämän julkaisua painoin delete- nappulaa kaksi kertaa, muuta nyt tuli tunne. Laita se tänne Eija.

-Eija

Osa teistä varmasti tietääkin tämän, mitä nyt tulen kertomaan, tai on ainakin epäillyt ja arvellut näin. Tämä asia on mulle todella tärkeä, oikeastaan tärkeintä koko elämässä, ja tahdon olla siitä täysin rehellinen itselleni, teille ja koko maailmalle. En tahdo piilotella tätä enään yhtään, en tahdo hävetä. Eikä mun tai kenenkään muunkaan pitäisikään piilotella tai hävetä, sillä onhan kyseessä maailman paras uutinen, täydellinen rakkaus. Eli mä olen siis uskovainen, hihhuli, Jeesuksen seuraaja tai miksi mua nyt haluaakaan kutsua. Ja se on oikeasti ihan parasta mun elämässäni.

Juttelin ystäväni kanssa hetki sitten pari vuotta sitten Tampereella olleessa WUP Dreams tapahtumasta. Kyseessä oli puhujatapahtuma, jossa oli monia, lyhyitä puheenvuoroja erilaisilta puhujilta, esiintyjiltä, kirjailijoita ja psykologeilta. Puhujina oli mm. Ruudolf, Mikaveli, Olli Helenius, Sari Essayah, Juho Leppänen, Amppurulaa, Hannes Honkanen ja monia muita mahtavia puhujia. Niin kuin nimestä voi päätellä, puheenvuorot käsittelivät unelmia ja niiden tavoittelemista.

Tuo kyseinen tapahtuma opetti mulle aikoinaan paljon elämästä Jumalan kanssa ja ennenkaikkea unelmista. Päälimmäisenä koko tapahtumasta mulle jäi mieleen Amppurulaan kommentti: ”Uskovaisten pitäisi tulla kaapista ulos, olla rehellisesti sitä mitä ollaan, mutta ei kuitenkaan tunkea joka paikkaan Jeesusta”. Mun mielestäni tämä oli hyvin sanottu, sillä vaikka me ei koko ajan puhuttaisikaan Jeesuksesta, meidän käytöksemme ja elämämme ja arvomme puhuu puolestaan. Meidän elämämme ja tarinamme voi olla arvokas ja inspiroida jotain muuta turvautumaan myös Jumalaan. Mä toivon, että mun elämäni voisi inspiroida jotain. Nyt tai sitten myöhemmin  tulevaisuudessa.

Ollaan rohkeasti juuri niitä, joita todella olemme, eikä yritetä olla jotain muuta mitä emme ole. Live your life – who else will. Sä ja sun tarinasi olette tärkeitä, arvokkaita ja ainutlaatuisia. Mennään rohkeasti kohti unelmiamme, oli ne sitten isoja tai pieniä, sillä unelman koko ei määrittele sen tärkeyttä. Se ensimmäinen askel on aina se vaikein, mutta en usko, että sitä joutuu katumaan – koskaan. Otetaan se askel peloista unelmiin niin uskon, että meidän elämämme muuttuu täysin.

-Eija

Kuinka usein olet katsonut toisten elämää ja miettinyt, kunpa omanikin olisi tuollaista – noin täydellistä? Itse olen syyllistynyt tuohon monen monta kertaa. Ihastellut kiiltokuvamaisen kauniita muotiblogeja, joissa kirjoittaja näyttää viimeisen päälle tyylikkäältä tai katsonut ihaillen heitä, jotka suorastaan hehkuvat iloa ja onnellisuutta. Ehkä varsinkin tällä hetkellä, kun oma elämä ei ole sitä onnellisinta mahdollista on huomannut olevansa tuollaisessa tilanteessa useinkin. En ihastele materiaa vaan ennemminkin ihmisiä, jotka näyttävät onnellisilta – hymyilevät ja hehkuvat. Mielestäni onnelliset ihmiset, kun ovat niitä kaikista kauneimpia. Ja oletteko muuten huomanneet, että sisimmän tilan näkee todella helposti ihmisen silmistä?

Faktaahan on se, että kenenkään elämä ei ole täydellistä – ei sinun eikä minun. Jokaisen arkeen kuuluu ongelmia ja myös niitä surullisempia asioita. Meille ihmisille annetaan välillä enemmän kuin jaksamme kantaa ja se kuuluu elämään. On erilaisia ajanjaksoja, joista voimme oppia ja joiden kautta kehittyä ihmisinä. Yksi suurimmista synneistämme onkin se, että vaadimme usein elämältä liikoja. Vaadimme sitä, että sen tulisi olla täydellistä. Vertaamme tätä päivää ehkä aikoihin, jolloin olimme onnellisimmillamme ja koemme huonoa omaa tuntoa siitä, ettei elämä enää tunnukaan samanlaiselta. Tavallaan meitä pelottaa kohdata se elämän synkkä ja arkinen puoli, jossa kaikki ei tunnukaan enää hyvältä. Moni elää varmasti koko elämänsä katsomatta koskaan peilistä sitä ihmistä, joka sieltä todella kurkistaa. On helppoa paeta itseään ja heikkouksiaan suorittamiseen ja täydellisen kulissin ylläpitämiseen.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että aivan sama vaikka kerron ihmisille ettei elämäni ole täydellistä. Oikeastaan aina elämässäni on joku kamppailu meneillään mutta koen, että se on nimenomaan osa tätä kokonaisuutta – liian helpolla täällä ei päästä. Se mihin haluan kuitenkin omassa elämässäni pyrkiä, on onnellisuus, tasapaino ja tyydyttävä elämä. Tyydyttävä elämä ei ole yhtä kuin täydellinen elämä, vaan se on elämää, jota tuntuu hyvältä elää. Uskon siihen, että elämämme rakentuu pitkälti oman identiteettimme varaan ja siksipä sen murentuessa tuntuu kuin koko pakka kaatuisi.

Toisaalta vaikka kuinka kliseiseltä kuulostaakin, ilman ankeita hetkiä emme ehkä osaisi arvostaa samalla tapaa elämämme tähtihetkiä. Miettikää jos elämä olisi jatkuvaa tähtihetkissä olemista, osaisiko tai ymmärtäisikö sitä enää sen kaiken arvoa? Vai olisiko sitä oikeasti silloinkin jotain vailla? Ihminen on luontaisesti aika tyytymätön olento. Veikkaan, että tähän vaikuttaa myös yhteiskunta jossa elämme, sillä mieltämme ruokitaan jatkuvasti joka suunnalta. Osittain ehkä tämänkin takia itselleni on tullut tunne, että haluaisin hetkeksi johonkin askeettisempiin olosuhteisiin. En nyt välttämättä mihinkään kehitysmaahan mutta vaikka Indonesiaan, jossa elämä rakentuu yksinkertaisempien asioiden varaan. Kun ei ole liikaa ärsykkeitä ympärillä, ihminen pystyy helpommin keskittymäänkin siihen oleelliseen, eli ihan vaan hetkessä olemiseen, tuntemiseen sekä asioiden kokemiseen.

Hyvä olo lähtee sisältä. Tällä hetkellä vahvin tunteeni on se, että haluan korjata sisimpääni. Haluan löytää itseni uudestaan ja sitä kautta kokea jälleen elämäni tyydyttävänä. Täydellistä elämää en kuitenkaan halua. Haluan välillä kipuilla ja kamppailla jotta kasvan sekä kehityn. Joskus kuulin jostain, että täydellistä elämää ei ole olemassakaan mutta täyttä elämää kyllä – tuo on aika hyvin sanottu. Täydeltä tuntuva elämä on kai nimenomaan sitä hyvää elämää, joka tuntuu nautinnolliselta ihan kaikkine arkisine aherruksineenkin.

-Eija

Olen aina ollut sisimmässäni todella herkkä. Silti niin usein kuulen siitä, kuinka minusta ei päälle päin tai aina edes käytökseni perusteella uskoisi, että olen herkkä ihminen. Olen nimittäin erittäin hyvä piilottamaan herkkyyteni ja teen sen luontaisesti nimenomaan kovan kuoren avulla. Tilanteissa, joissa minuun sattuu kaikista eniten, otankin esiin tuon kylmän ja kovan suojakuoren, jonka turvin pystyn käyttäytymään täysin päinvastaisesti kuin miltä sisimmässäni tuntuu.

Tämä aihe nousi jälleen pintaan, sillä ihan lähipäivinä kuulin asioita, joista loukkaannuin ja pahoitin mieleni. Tuntui todella pahalta kuulla jotain sellaista, mitä en olisi halunnut kuulla. Kuitenkin sen sijaan, että myönsin edes itselleni sitä, että nyt muuten sattuu – reagoin kuulemaani täysin päinvastaisella tunteella, eli kylmyydellä ja negatiivisuudella. Päätin, että tämä ihminen, johon nyt petyin ei tule enää koskaan saamaan minulta osakseen mitään hyvää ja mietin, etten halua kohdata häntä enää ikinä. Tuon negatiivisen tunnereaktion kanssa velloessani tuli minulle aivan suunnattoman paha olo. Lopulta purskahdin itkuun ja annoin sen koko pettymyksen tunnevyöryn tulla sellaisenaan ulos. Jälkeenpäin jäin miettimään tuota kokonaisuutta ja reagointitapaani, sillä aivan liian usein tosiaan reagoin asioihin täysin päinvastaisella tunteella kuin, mitä sisimmässäni tunnen.

Suojaankin itseäni todella herkästi suojakuoren avulla. Nuorempana tein sitä vielä enemmän enkä näyttänyt juuri kenellekään herkkää sisintäni. Kun teki mieli itkeä, ajattelin, että minähän en itke tai suorastaan uhkuin päättäväisyyttä siitä, että minua ei kukaan pysty satuttamaan. Suojakuori on ikään kuin rooli, johon tietynlaisissa uhkaavissa tilanteissa sujahdat. Varsinkin ne tilanteet, joissa tunnet epämiellyttäviä tuntemuksia kuten epävarmuutta, kipua, pelkoa tai sisimmän vahingoittuvuutta, voi kuoreen hyppääminen olla se tuttu ja turvallinen opittu tapa. Tuo kuori nimittäin auttaa minua selviämään tilanteesta muka näennäisesti helpommalla, sillä hyppään rooliin ja tällöin tukahdutan ne todelliset tunteeni. Suojakuori on kuitenkin useimmiten meitä rajoittava ja negatiivinen asia, sillä se tukahduttaa ne aidot tunteet, joita tapahtunut nostaa pintaan. Jos tuota taas tekee jatkuvasti saattaa se pidemmällä tähtäimellä aiheuttaa sen, että kadottaa yhteyden itseensä sekä sisimpäänsä.

Koska harrastan nykyään tiedostavaa ajattelua ja olen herkkä reaktioideni sekä tunteideni suhteen, otin tuon esiin tulleen suojakuoren jälleen kerran käsittelyyn. Jäin miettimään, että miksi taas suojauduin vihalla ja kylmyydellä vaikka se todellinen tunteeni oli pettymys, suru ja paha mieli? Minun ei ole mitään järkeä paeta sitä, että tunnen kipua jos sattuu. Tuo tapa on nimittäin kuormittava ja nimenomaan sellainen, jonka avulla tiedostamattanikin kerään sisimpääni huonoa pyrkimällä ajattelemaan päinvastoin kuin aidosti tunnen. En oikeastaan ole edes täysin varma mistä tuo tapani toimia on oikein lähtöisin, sillä olen toiminut kyseisellä tavalla niin kauan kuin muistan. Liittyykö se jollain tavalla siihen, että olen se kaikesta selviävä ja pärjäävä ihminen, jolle heikkouden myöntäminen on toisinaan niin vaikeaa? Se saattaa juontaa juuriaan myös emotionaalisen estyneisyyden tunnelukostani, joka nimenomaan kohdallani näkyy niin, etten pysty läheskään aina olemaan tunteideni kanssa sataprosenttisen vapaa. Suojamuurin käyttö voi olla myös sitä, että yksinkertaisesti pelkää liikaa ikäviä tunteita. Se, että sattuu, kun harvoin on kovin mieluisa tunne tuntea.

Veikkaan etten ole ainut, joka hyppää toisinaan suojakuoreen suojellakseen itseään. Tuo kuori on kuitenkin kaikkea muuta kuin suojeleva, sillä se tukahduttaa ja aiheuttaa hallaa meissä. Muistan olleeni nuorempana jopa siinä pisteessä, etten ollut itkenyt kuukausiin ja mikään ei enää itkettänytkään – olin ikään kuin tunnemaailmaltani tukehdutettu. Tuohon aikaan olin niin kova ja kylmä, että nyt asiaa miettiessäni tulen ainoastaan todella surulliseksi. Todellisuudessa minun oli kuitenkin vaan niin paha olla, että pyrin peittoamaan sen kaiken huonovointisuuden kylmyyden ja kovuuden taakse. Olin kuin verhottu suojapanssarilla, jonka varjossa elin koska en halunnut tuntea pettymyksiä, kipua tai tulla satutetuksi. Kuitenkin se olotila oli vaan nimenomaan noita edellä mainitsemiani – kaukana helposta tai hyvästä.

Onneksi henkinen kasvu ont vapauttanut minua tunnemaailmani suhteen, vaikka silti edelleen tulee eteen näitä hetkiä, jotka nostavat pintaan vanhat käyttäytymismallit. Veikkaan etten oikein koskaan täysin vapaudu tuosta panssarin käytöstä, sillä se on niin iskostettuna minuun. Kuitenkin tärkeintä on se, että tunnistaa itsestään ne hallaa tekevät käyttäytymismallit ja puuttuu niihin. Se, että vastustan luontaisia tunteitani, on paljon rankempaa kuin, että antaisin niiden vaan tulla ulos. Jälleen kerran nimittäin huomasin, että vasta itkiessäni ja vapauttaessani ne aidot tunteet, jotka pyrin piilottamaan koin oloni huomattavasti paremmaksi.

Itse asiassa vasta siinä kohtaa koko asia muuttui vähäpätöiseksi ja osasin katsoa sitä myös sen toisen ihmisen kannalta sekä samalla asetuin ikään kuin tilanteen yläpuolelle. En toivo hänelle pahaa ja jos kohtaamme, en kosta negatiivista negatiivisuudella. Tämän päätöksen tekeminen sai minut tuntemaan oloni huomattavasti helpommaksi. Kuin taakka olisi otettu harteiltani.

-Eija

Tuleville viikoille on luvassa hurjasti kaikkea jännää. Huomenna suuntaan varpaani kohti Helsinkiä. ja ensi viikolla taas Pikkujouluja . Lisäksi jossain välissä tässä kuussa käydään vielä mummolassakin, joten tätä joulunaikaa saa viettää monissa eri maisemissa. Myönnän ensin vähän kauhistelleeni tätä reissaamisen määrää, mutta eiköhän mulla silti ole aikaa myös nauttia joulun alkujasta. Ekaa kertaan pitkästä aikaa olen keskittynyt itseeni.Ja ensimmäistä kertaa en ole stressannut siitä, mitä ostaisin perheelleni, poikaystävälleni tai muillekkaan läheisilleni joululahjaksi, vaikka ideaton vähissä.   Tää joulutäpinä tuo sitäpaitsi rutkasti lisää energiaa ja inspiraatiota, niin tällä hetkellä lähinnä odotan jokaista tulevaa matkaa. Bussissa/autossa istuskelu tuntikausia ei toki ole mitään herkkua, mutta kukin määränpää on todellakin pienen tuskastelun arvoinen. Ehkä laitan joulumusat Spotifyista soimaan ja annan vain mielen vaipua onnellisiin joulutunnelmiin ajelujen ajaksi.

-Eija

Aihe nousi pintaan mielessäni muutama päivä sitten, kun pohdin sitä, millainen vaikutus on asioiden ääneen sanomisella myös niiden kaikista kipeimpienkin. En oikeastaan aikaisemmin edes ymmärtänyt, että sisälläni on paljon sellaista, jota en ole koskaan ääneen kenellekään sanonut. Lähinnä siis niitä arkoja ja minua satuttaneita asioita, joista olen kyllä päiväkirjaani kirjoittanut, mutta en koskaan ääneen sanonut. Tämä on tavallaan hämmentävää, sillä olen aina ajatellut, että kirjoittaminen voi olla yhtä terapeuttista ja voin sen avulla ikään kuin sivuuttaa asioista puhumisen, sillä onhan kirjoittaminenkin tavallaan puhetta vaikkakin sisäistä sellaista. On totta, että kirjoittaminen on yksi muoto käsitellä mutta se ei korvaa puhumista. Oikeasti niin pieni asia, jolla on aivan mielettömän suuri merkitys!

Meistä jokainen kantaa aivan varmasti sisällään jotain sellaista, jota häpeää tai joka aiheuttaa itsessä jopa inhoa tai ylipäänsä hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Nuo ovat taakkoja, joita ei ole välttämättä helppo sanoa kenellekään, ei edes sille parhaimmalle ystävälleen tai kumppanilleen. Ymmärsinkin vasta, että sisälläni on aika paljonkin tuollaista puhumatonta tuskaa jota en ole vaan saanut kanavoitua ulos. Kun sain purkaa edes pienen osan niistä haavoistani tässä taannoin, koin jonkinlaisen vapautumisen. Nyt jälkikäteen olenkin miettinyt, että voiko olla todellista kuinka oloni helpotti yhdellä suun avauksella? Kun mietin kuitenkin, miten pitkään minulla on ollut niin paha olla ja yhdessä hetkessä tuo kaikki alkaakin prosessoitumaan se on aika ihmeellistä.

Puhuminen todella vapauttaa. Se, että sanoo asioita ääneen ja myöntää rikkinäisyytensä jossa ei ole muuten mitään hävettävää. Totuus on se, etten voi enää puhua minkään muun terapiamuodon puolesta yhtä paljon kuin puhumisen. Puhumisen kautta tulevat helpommin ulos myös ne padotut tunteet ja nimenomaan se taakka, joka sisimmässä painaa. Joskus se, että pystyy puhumaan satuttaneista asioista saattaa viedä kuukausia tai vuosiakin mutta tärkeintä on se, että jossain kohtaa noita alueita lähtee avaamaan. Eikä aina tarvita edes niitä vastauksia tai selityksiä sille, miksi tunnet näin tai noin, vaan ihan yksinkertaisesti se ääneen sanominen juuri sillä tunteella kuin sinusta luontaisesti tulee ulos, saattaa vapauttaa. Ainakin omalla kohdallani kävi näin. Tällä hetkellä katsonkin tuota itseäni vielä kuukausi takaperin jotenkin aivan eri mielellä. Näen tuskani ja sen, mikä sisälläni on tehnyt hallaa mutta nyt yksinkertaisesti olen rauhallinen ja ymmärrän.

Nyt tajuan konkreettisesti sen, että minun on jatkossa vaan opeteltava puhumaan asioista, jotka painavat ja nimenomaan heti eikä hetken päästä. Teen aivan liian paljon sitä, etten puhu huolistani vaan ennemminkin keskityn muiden ihmisten elämäntilanteisiin ja tuntemuksiin. itselleni on tosiaan luontainen tapa miettiä asioita ensin yksin ja hautoa ja pohtia niitä (joskus liiankin pitkään), kunnes jossain kohtaa sitten puhun niistä ehkä niille lähimmille ystävilleni. Kuitenkin se kaikista pahin rikki oleminen ja hajoaminen, se kaikki tapahtuu jostain syystä aina yksin. Ja itse asiassa kaikista pahimmilla hetkilläni olen aina halunnutkin olla yksin tai en välttämättä edes sisimmässäni halunnut mutta päättänyt näin.

Puhuin aiheesta ihan vasta äitini kanssa ja hän tunnisti tuosta myös itseään mutta sanoi viisaasti, että hänen on vaan ollut pakko opetella puhumaan asioista. Se, että yksinkertaisesti opettelee pitämään omia murheitaan tärkeinä, eikä ajattele niiden olevan ”vaan” minun huoliani. Tuossa on totuuden siemen, joka on vietävä ajatuksen tasolta ehdottomasti käytäntöön. Tokikaan tuo ei tapahdu sormia napsauttamalla sillä meillä ihmisillä on tietynlaisia käyttäytymismalleja mutta se, että kiinnittää asiaan huomiota on jo aika iso askel kohti parempaa. Itse, kun toivoisin, että tämä olotila ja fiilis joka nyt vallitsee tulisi jatkumaan. Se on sellainen joku huojentunut, helpottunut, kevyt ja vapaa olotila, ihan kuin harteiltani olisi lähtenyt isokin repullinen kuonaa.

Tästä aiheesta kirjoittaminen tuntuu juuri nyt tärkeältä muistutukselta paitsi itselleni myös teille muille, joille puhuminen on vaikeaa. Halusin jakaa oman kokemukseni, joka on ollut hyvin voimaannuttava. Sen kautta oivalsin jotain tärkeää, johon minun tulee jatkossakin pyrkiä.

Ylipäänsä puhuminen ja avoin kommunikointi kaikissa ihmissuhteissa on niin merkityksekästä. Jos mietitään historiaamme, on siellä aivan varmasti monellakin ihmissuhde tilanteita, joissa puhuminen on jätetty sikseen. Ainakin omalla kohdallani nimenomaan suurin osa niistä taakoista johtuu juurikin tuosta  puhumattomuudesta. Siitä ettei ole saanut tuotua julki sitä kaikkea, mitä haluaisi julki tuoda, koska ilmapiiri ei ole sitä esimerkiksi sallinut. Tuosta kehkeytyykin sitten pikkuhiljaa taakka, joka kasvaa kasvamistaan, koska sitä ei pääse ulos päästämään ja kappas kyseinen kierre onkin valmis. Onneksi elämässä tulee aina välillä näitä ahaa elämyksiä, jolloin taas ymmärtää jotain tärkeää.

-Eija

Olen aina ollut ihmisenä hyvin impulsiivinen ja tunnereaktioiden vietävissä. Kun olen ärsyyntynyt tai kiukkuinen, näytän mitä todennäköisimmin tuntemukseni. Tiedän, että se on tavallaan itsekästä mutta minulle on tärkeää päästää höyryjä ulos silloin jos ja, kun siltä tuntuu. Jos taas en pysty syystä tai toisesta olemaan rehellinen ja avoin tunteideni kanssa, ahdistus sisälläni kasvaa ja lopulta siitä tulee sellainen painava möykky, joka jossain kohtaa purkautuu pommin lailla.Ja siitä ei kukaan tule pitämään. Me ihmiset olemme erilaisia näidenkin juttujen kanssa ja osa kestää negatiivisia tuntemuksia paremmin kuin toiset. Joillain on luontainen kyky suhtautua negatiivisuuteen seesteisemmin ilman vahvoja tunnereaktioita, viisaus ja järki edellä.

Pikku hiljaa, vähän kerrallaan ärsytyskynnykseni on onneksi noussut, enkä enää jaksakaan ärsyyntyä ihan pienistä jutuista niin paljon. Arjen vastustus nyt tuntuu vaan ihan tavalliselta vastustukselta eikä sitä kohtaan jaksa jatkuvalla äkäisyydellä taistella. Olen nimittäin huomannut, että ärsytys syö todella paljon henkistä hyvinvointiani ja esimerkiksi turhanpäiväinen kiukku aamulla saattaa vaikuttaa koko päivän olotilaan negatiivisesti. Toisaalta taas, olen ehdottomasti myös sitä mieltä, että negatiivisetkin tuntemukset kuuluvat elämään. Ei ole normaalia elää jatkuvassa hypessä tai positiivisuudessa, sillä silloin peitetään jotain tärkeää. Ihminen, kun on tunteiden kokonaisuus ja luonnollista on, että aina kaikki tunteet eivät ole pelkästään positiivisia.

Vanhemmiten itselleni onkin tullut luontainen halu suhtautua myös ärsytykseen rakentavammin. Ikään kuin siten, että pystyn avaamaan myös noita hieman ikävämpiäkin tunteitani. Negatiivisten tunteidenkin taustalla, kun on aina jotain. Vaikka tunnereaktio tulisikin ulos nimenomaan sään kiroamisena saattaa se juontaa juuriaan jostain syvemmältä. Itse ainakin muistan ajan, kun olin arjessa jatkuvasti ärsyyntynyt ja kiukkuinen. Nuo negatiivisuuden syyt olivat niin paljon syvemmällä ja tuo tunne pohjautui siihen, etten ollut tyytyväinen elämäntilanteeseeni. En tehnyt asioita joita halusin todellisuudessa tehdä, tukahdutin omat tunteeni ja koin sen seurauksena myös riittämättömyyttä. Tuolloin tosiaan jo pienikin arjen vastustus tuntui aivan mielettömän suurelta ja olin ylipäänsä hyvin herkkä ärsyyntymään sekä tuntemaan negatiivisuutta.

Nykyään pyrinkin aina miettimään ärsytyksen tunteitani syvemmin, sillä en halua enää tuollaiseen olotilaan jossa hetki sitten olin. Mietinkin tunnereaktioiden suhteen lähinnä sitä, että miksi näin ja mikä aiheuttaa nuo tuntemukseni? Onko siellä taustalla nyt jälleen jotain ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta vai kenties sisäistä tyytymättömyyttä? Jos mietitään, että elämme jatkuvassa ärsytyksen olotilassa tiedostamatta sen syvempiä syitä, käy se pidemmän päälle raskaaksi paitsi meille itsellemme, myös läheisillemme. Se, ettei näe asioissa oikein mitään hyvää vaan ärsyyntyy pienestä tai lähestulkoon kaikesta, on mielestäni ehkä tuhoavin mahdollinen tapa elää tätä elämää.

VINKKINI ÄRSTYKSEN LIEVENTÄMISEEN:

1. Yritä rauhoittua, älä huuda tai kiroa. Pysähdy ja laska mielessäsi rauhalisesti kymmeneen.
2. Kun olet rauhoittunut, mieti mistä se ärsytys johtuu ja miksi reagoit nii vahvasti. Jos haluat voit jutella vaikka kaverille.
3. Anna tunteiden tulla ulos, mutta oikealla tavalla. Toiselle ihmiselle raivoaminen on mielestäni hyvin väärä tapa vaikka siihen itse todellakin monesti sorrun. Riiteleminen ja raivoaminen on kuitenkin vaan ihmisiä vahingoittavaa, joten siihen en koskaan kannusta. Suosittelenkin muita tapoja tunteiden purkamiseen. Hyviksi keinoiksi olen ainakin itse kokenut puhumisen ja kirjoittamisen.
4. käsittele tunteitasi, ennen kuin tilanteet etenevät ärsytyksen tasolle. Se, että ei jätä tunteitaan huomiotta tai tukahduta niitä on tärkeää!

– Eija

Olen viime aikoina miettinyt paljon anteeksi pyytämistä sekä antamista – sitä, miksi se on meistä monelle niin vaikeaa. Puhutaan kuitenkin hyvin luontaisesta asiasta ja useamman kohdalla jo lapsena opitusta taidosta. Miksi se on silti käytännössä etenkin meille aikuisille niin hankalaa? Parisuhteessa saatetaan puolin ja toisin jurnuttaa vuorokausi tolkulla ilman, että sanottaisiin se yksi sana ja puhdistettaisiin ilmaa. Ystävyyssuhteessakin ehkä sivuutetaan anteeksipyyntö, vaikka joskus tilanne saattaisikin sitä vaatia.

Kun mietin omaa elämää ja tilanteita, joissa olen ollut anteeksipyynnön velkaa, on se toisinaan ollut vaikea sana lausua. Vaikka kyse ei olekaan ollut siitä, ettenkö katuisi tapahtunutta, on sitä selitellyt asiaa kaikella muulla mutta itse anteeksipyyntö saattanut jäädä lausumatta. En tiedä teistä, mutta ainakin omalla kohdallani anteeksipyyntöön on usein liittynyt tietynlainen romahtamisen pelko. Se on tuntunut vastenmieliselle, sillä siinä kohtaa myöntäisin olleeni väärässä tai toimineeni väärin sekä samalla avaisin tietyllä tapaa portin haavoittuvaisuudelleni. Haavoittuvaisuus taas tuntuu monesti huomattavasti pelottavammalle kuin niiden suojaavien tunnemuurien ylläpito.

Olin itse asiassa taannoin keskellä tilannetta, jossa väärin toiminut ihminen sen sijaan, että olisi pyytänyt anteeksi selitteli ummet ja lammet kuinka ei ole tehnyt mitään väärää vaikka kyseisessä tilanteessa oli silminnäkijöitä, joiden todistusten mukaan väärin oli toimittu. Se, että tämä ihminen ei pyytänyt anteeksi jäi omaan mieleeni niin vahvasti, että jäin tilannetta yleisellä tasolla miettimään. Kuinka hän olisi voinut pelastaa paljon sillä, että olisi katunut, eikä vaan kiistänyt ja väittänyt muiden valehdelleen. Tuo tilanne kirkasti itselleni jälleen kerran sen, miten suuri merkitys anteeksipyynnöllä ja katumuksella voi olla. Se saattaa pelastaa jotain sellaista, joka muuten valitettavasti muuttaa ihmissuhteita lopullisesti.

Itse olen ihmisenä sen verran inhimillinen, että jos anteeksipyyntö tulee, annan ihmisille mahdollisuuksia. Arvostan enemmän kuin mitään sitä, että kadutaan ja ollaan rehellisiä, sillä kaikki meistä tekee virheitä. Vaikka itsellänikin se anteeksipyyntö on usein ollut kiven takana, nykyään pyrin olemaan sen suhteen rehellisempi. Pyrin pyytämään anteeksi pienemmästäkin loukkauksesta, sillä anteeksipyynnöllä on niin iso merkitys. Parhaimmillaan se lähentää ihmissuhteita ja tekee niistä avoimempia. Yleensä se, että toinen ”alentuu” anteeksipyyntöön, avaa myös keskusteluyhteyden ihmisten välille ja kas kummaa kohta jo käydäänkin läpi molemmin puolin asioita, jotka ovat painaneet tai ehkä jopa ajaneet huonoon käytökseen. Anteeksipyyntö on ikään kuin portti johonkin sellaiseen avoimuuteen ja herkkyyteen, johon itse toivoisin ihmissuhteissani mahdollisimman usein pääseväni.

Siispä kyllä, sanana pieni mutta sillä on niin suuri vaikutus. Tokikaan anteeksi pyytämisestä ei pidä tehdä itsestään selvää, vaan jokaisesta virheestä tulee pyrkiä kasvuun ja oppimiseen. Tuokin sana nimittäin menettää merkityksensä jos sitä joka käänteessä toistelee. Anteeksi antaminen puolestaan voi sekin olla haastavaa. Joskus jos on tullut todella pahasti satutetuksi, saattaa viedä vuosia kunnes tuosta loukkauksesta toipuu vaikka anteeksipyyntö olisikin hyväksytty. Tärkeintä onkin, että itse tietää missä mennään asioiden suhteen eikä anna pettymyksen kasvaa pikkuhiljaa katkeruudeksi. Anteeksipyynnön työstäminen omassa sisimmässä on todella tärkeää.

Ainakin itse toivoisin, että myös jatkossa kynnykseni pyytää anteeksi säilyisi matalalla ja pystyisin sen lisäksi antamaan ihmisille anteeksi. Minussa, kun on sellaista tietynlaista jääräpäisyyttä ja välillä tuntuu, että olen kovin huono unohtamaan asioita vaikka sisimmässäni antaisinkin anteeksi. Tässäkin on siis jälleen osa-alue, jonka kanssa ei auta kuin työstää omaa ajatusmaailmaa.

Kuvat: Emilia/Edit:minä

-Eija